Lounaselämyksiä leuanvetäjän keittiöstä

Ensimmäinen työpaikkani oli sadan hengen lounasravintola, jota menin hoitamaan yksin. Olihan se aika kova aloitus työuralle, mutta olen aina pyrkinyt ottamaan vaativia tehtäviä ja ajatellut, että jos tästä selviän, selviän mistä tahansa. Tumpelohan sitä vielä oli suoraan koulusta tulleena, mutta tekemällä oppi.

Työharjoittelijoillekin aina sanon, että mokat kuuluvat asiaan. Silloin vasta oppii, miten olisi kannattanut asia hoitaa.

Valmistuin kokiksi vuonna 2009 silloisesta Roihuvuoren ammattiopistosta, ja ensimmäinen työpaikkani antoi suunnan lounaspuolelle. Työ on ollut juuri sitä, mitä etukäteen ajattelinkin sen olevan. Jos uudelleen pitäisi valita, lähtisin edelleen samalle tielle.

Antell-Ravintoloiden Paciuksenkatu 21:n lounasravintolaan tulin neljä vuotta sitten. Työssäni olen saanut paljon vastuuta ja edennyt kokista ravintolapäälliköksi ja asiakaspalvelupäälliköksi. Keittiömestariksi minua voi kutsua joulukuussa, kun saan työn ohessa tehtävät opiskeluni Haaga-Perhossa päätökseen.

Paciuksenkadun paikka on minulle kuin oma ravintola. Minun lisäkseni töissä ovat tarjoilija, kokki, ravintolapäällikkö ja tiskari. Suuri osa työstä on tiimityötä, ja olen tosi onnellinen, että meillä on niin hyvä porukka täällä. Kaikki ovat valmiita tekemään asioita entistä paremmin ja kokeilemaan uusia juttuja. Niihin lähdetään aina avoimin mielin, vaikka edessä olisikin työläitä tehtäviä.

Yritämme kaikin tavoin panostaa siihen, että asiakkaamme ovat tyytyväisiä. Se on juuri se asia, joka kantaa meitä ja koko toimintaa.

Mikään puolivillainen tekeminen ei minulle sovi. Asiat tehdään joko täysillä tai ei ollenkaan. Sama pätee niin työssä kuin harrastuksissakin. Toukokuussa tavoitteeni on päihittää nykyisen Suomen mestarin 43 kilon ennätys lisäpainoleuanvedossa.

Olen myös taiteellinen ja luova. Näitä puolia itsestäni voin toteuttaa ruuan kautta. Täytyy olla silmää tehdä hyvännäköisiä annoksia, leivonnaisia ja kakkuja. Käyn aika paljon ulkona syömässä ja haalimassa ideoita, joista luon sitten omia sovelluksiani.

Ihmiset haluavat nykyään puhtaita makuja, fressiä ruokaa. Lounaankin pitää olla elämys. Esimerkiksi viime viikolla meillä oli lounaalla kebablihaa, jonka kypsensimme, leikkasimme ja paistoimme itse, teimme pitaleipiä, hummusta, tzatzikia ja teeman mukaisia salaatteja. Jälkiruuaksi vielä baklavaa. Minusta nämä itse tehdyt ruuat ovat juuri niitä arjen pieniä elämyksiä.

Sitä olen kuitenkin miettinyt, että mitä sitten, kun itse tehty ei enää riitä. Mitä sen jälkeen?

Pro-palkintoa hakiessani sanoin lavalla juontajalle, että nyt alkaa itkettää. Tunnustus on tosi hieno, ja antoi lisää itsevarmuutta. Se myös velvoittaa; jatkossakin täytyy toimia esimerkillisesti ja palkinnon arvoisesti.